Miksi mä käyn salilla?

Pia julkaisi blogissaan (täällä) tekstin, joka inspiroi mut kirjoittamaan omasta treenaamisestani ihan kokonaisen postauksen pelkän blogikommentin lisäksi, tällainen pohdiskelija kun olen... 

Pia kysyi tekstin lopussa, onko fitnessbuumi vaikuttanut jotenkin ja miten treenityyli on muuttunut parin kuluneen vuoden eli tän buumin aikana. Muhun se on vaikuttanut tosi paljon. Sauvakävely ja zumba olivat joskus vähän vastaavia buumeja, mutta ne eivät aikoinaan saaneet mua innostumaan liikkumisesta. Oon ollut melkoinen sohvaperuna aikuisikään asti. Kahvakuula treenivälineenä oli sitten vihdoin riittävän kiinnostava liikunnan aloittamiseen omatoimisesti kotona. Se oli suunnilleen niihin aikoihin, kun fitnessbuumikin alkoi nostaa päätään. Sitten mua kannustettiin lähtemään salille ("mikä toi tommonen kahvakuulajuttu on, lähtisit salille..."), ja sille tielle jäin. Muistan, kuinka silloin pari vuotta sitten ihailin bikini fitness -mimmien ulkonäköä. Jos sellaisen ulkonäön kerran saisi salilta, niin sittenhän sinne salille oli mentävä. ;) Sittemmin on silmä varmaan tottunut lihaksikkaampaan ja nykyään ihastelen myös body fitness -fysiikkaa kovasti.

Ihan pelkän ulkonäön vuoksi en salilla käynyt edes ihan aluksi, enkä käy nytkään, vaikka edelleen kiinnostaa se kehon muokkaaminen myös. Olihan se aluksi nopeasti muokkautuva ulkonäkö kuitenkin oikein hyvä kannustin. Tässä vaiheessa, kun muutos on hitaampaa kuin alussa, olisi ehkä treeni-intokin voinut vähän hiipua, jos ulkonäkö olisi ainut motivoiva tekijä. Oon huomannut, että mulla vaihtelee jaksottain se pääasiallinen tavoite tai motivaattori. Koen, että on vielä niin paljon opittavaa ja koettavaa, etten halua lopettaa kesken. Voihan se silti olla, että en saa tästä enää mitään irti vaikka parin kuukauden päästä, ei sitä tiedä. En silti usko, että niin käy.

Tavoitteet treenaamisessa siis motivoi mua. Ja nyt kun mietin, niin ei se koske pelkästään liikkumista, vaan yleisesti ottaen tykkään tavoitteista ja kehittymismahdollisuuksista. Olen suorittajaihminen. Kahvakuulan kanssa tavoite oli ihan aluksi laihtuminen, muutaman löysän kilon pois karistaminen. Aika pitkälti ulkonäkösyistä tartuin kahvakuulaan siis. Sitten jossain vaiheessa halusin oppia paremmin niitä "oikeita" kahvakuulaliikkeitä (kahvakuulaurheilussa tehtäviä) ja tehdä niissä parempia toistoja ja pidempiä sarjoja. Kyllä se oli ihan hiton hienoa, kun uskalsi nostaa kuulan pään yläpuolelle. En pelännytkään enää sitä, että painavalla murkulalla kolautan kallooni. :D 
 
Tavoitteellisen suorittajan lisäksi olen yksinäinen puurtaja. Joukkuelajeissa olen aina ollut ihan surkea. Ryhmäliikuntatunnitkin on vähän liian... kollektiivista? En tiedä, en löydä oikeaa sanaa tähän, mutta siellä on liikaa muita ihmisiä, kaikki tekemässä ohjaajan ohjeiden mukaisesti samaa juttua samaan aikaan. Mulle sopii enemmän sellainen tietynlainen itsenäisyys. Salilla voi käydä omien aikataulujen mukaisesti silloin, kun itselle sopii, ja siellä voi keskittyä ihan pelkästään omaan tekemiseen. Okei, onhan siellä yleensä aina muitakin ihmisiä paikalla, mutta ne muutkin treenaa ja tekee sitä omaa juttuaan siellä. Ja kun laittaa kuulokkeet korville, voi eristää itsensä sopivasti muusta ympäristöstä. Toki ne voi ottaa välillä pois korvilta ja olla sosiaalinen olento. Salitreeneissä voi asettaa itse omat tavoitteensa ja voi kilpailla itseään vastaan. Itsenäisyys on osa tän jutun viehätystä. 

Salitreeneissä tavoitteet ovat sen ulkonäön lisäksi alusta asti olleet paljon myös tiedon ja taidon lisäämisessä, voiman kehittämisessä, itsensä ylittämisessä - ja toisaalta tavoitteena on saada hyvää fiilistä treenaamisesta. :) Salilla pääsen hetkeksi irti mieltä painavista asioista. Ei siis pelkästään fyysistä vaan myös henkistä hyvinvointia. Tällä hetkellä mun tavoitteissa painottuu se, että haluan olla vahvempi. Haluan, että keho toimii hyvin ja pystyy tekemään asioita nyt ja vielä vanhanakin. On mulla silti halu näyttää tietynlaiselta, mutta se ei ole se ensisijainen pointti treenaamisessa - ei ainakaan tällä hetkellä. 

Mut sitten taas... Pakkohan mun on myöntää, että sen verran ulkonäkökeskeinen olen, että välillä oon melko tyytymätönkin, ainahan jostain voisi olla isompi ja jostain pienempi. Ei välttämättä aina muista olla iloinen siitä kaikesta jo saavutetusta. Muutaman vuoden takainen Leena olis kuitenkin ollut tähän tän päivän kroppaan luultavasti tyytyväinen. Sanotaan, että tyytyväisyys tappaa kehityksen. Mä en halua ajatella noin! Mun mielestä voi olla tyytyväinen jo tehtyyn työhön ja saatuun kehitykseen ja samaan aikaan janota vielä lisää kehitystä. Ja jos treenaa omaksi huvikseen, mitä siitä treenaamisesta ja koko touhusta saa irti, jos tekemisestä ja sen tuloksista ei osaa sen vertaa iloita, että voisi joskus olla tyytyväinen. 

--- 

Tälle tekstille on hankala tehdä mitään järkevää lopetusta. Voisin pyöritellä asiaa ehkä loputtomiin. :D Eikä tässä ole mitään uutta asiaa varmastikaan, uskoisin, että todella moni salilla treenaava tunnistaa näitä ajatuksia. :)