tiistai 25. marraskuuta 2014

On helppo hymyillä, kun kaikki toimii

... ja kun oikein mikään ei tunnu toimivan, voi tirauttaa pienet pettymyksen kyyneleet vaikka kyykkytankoon nojaten sen jälkeen, kun on yliarvioinut omat voimansa, jäänyt alas tanko niskassa ja tullut sitten onneksi pelastetuksi. Kuulemma jollekulle kävi viikonloppuna näin. (Saatoin olla minä. Se siitä viime viikolla miettimästäni järkevämmästä suhtautumisesta sairastelun pudottamiin voimatasoihin...) No, ei sitä aina jaksa kannatella maailman taakkaa harteillaan. 

Joskus kannattaisi ilmeisesti olla hiukan kärsivällisempi eikä heti menettää hermoja. Tänään treeni sujui jo paremmin ja kun koko päivä on muutenkin ollut hyvä, olen paikkaillut viime viikon mökötyksiä leveällä hymyllä. Enhän mä nyt tietysti ole vielä siinä kunnossa kuin ennen taukoa, mutta suunta on selvästi ylöspäin. Lauantaina kyykyt omalla painolla oli liian raskaita ja tänään sain sentään lisätä tankoon viisi kiloa painoa ilman, että sarja jäi kesken. Tässä kohtaa voin todeta itsekin sen kliseisen "kyllä se siitä" -lausahduksen. Alakropan voimatasot kärsi enemmän kuin yläkropan. Ehkä se johtuu siitä, että jaloissa voimaa on ollutkin paljon enemmän kuin muualla. Kun sitä voimaa ei muutenkaan ole ollut, ei ole harmittanut nitkutella hiukan kevyemmillä painoilla yläkropan liikkeitä, mutta jalkaliikkeissä ero on ollut huomattava ja harmistus onkin sitten ollut sen mukaista. 


Taattua laatua - vain Leenan puhelimesta. Yhtä epätarkkaa kuin aina ennenkin. 

Oli han hyvä idea nukkua lyhyet päikkärit ennen treeniä. Tehokas piristymiskeino on sellainen, että juo kahvia juuri ennen päikkäreitä ja nukkuu sitten 15-30 minuuttia. Kunnon power nap. Sellaiset sopivan lyhyet nokoset virkistää ja herätessä kofeiinikin on alkanut vaikuttaa. Tällaisia lukuun ottamatta olen juonut kahvia vain aamuisin ja siitä olenkin saanut kuulla hämmästelyä ja "rispektit siitä". Hassua. Toivottavasti teen vielä joskus jotain muutakin, mistä saa moista kunnioitusta osakseen, koska ei se mun mielestä vielä kovin ihmeellinen teko ole, jos yrittää pysyä hereillä ilman jatkuvaa kahvin hörppimistä. :D 



Nyt nukkumaan... :)

torstai 20. marraskuuta 2014

Ei se oo niin vakavaa

Mulle tuo sairastelun vuoksi tullut kolmen viikon tauko treeneistä on ollut aika kova pala. En tarkoita pelkästään treenitaukoa tietenkään, oli se ihan muistakin syistä tosi kurjaa olla niin pitkään kipeänä. Mutta täytyy myöntää, että ei ole tuntunut mukavalta, kun kroppa ei näytä ja tunnu samalta ja tauon jälkeiset pari treeniä on kevyistä painoista huolimatta tuntuneet raskailta. On ollut ihan eri olla viikon verran pois joko flunssan vuoksi tai sitten siksi, että on tarkoituksella antanut kropan levätä. Kolmen viikon tauon aikana alkaisi lihasmassa kadota jo ilman kuluttavaa sairasteluakin. Oikeastaan on aika lievästi ilmaistu tuo "ei ole tuntunut mukavalta", kyllä se on aika tavalla ärsyttänyt, siis ihan julmetusti! Oon useamman kerran nyt saanut kuulla, kuinka voimat kyllä palautuvat entiselleen aika nopeastikin. Neiti kärsimätön ihmettelee tässä kohtaa, että kuinka nopeasti, voisiko se tapahtua jo vaikka heti tänään tai viimeistään huomenna?

Olipas tuima ilme keskittyessä.


Kuitenkin liikuntaharrastuksen pitäisi olla sellainen kiva asia, jota tekee mielellään, stressittömästi. Tästä oli eilen salilla puhetta. Eihän kaikki tekeminen aina ole ihan uskomattoman kivaa, välillä on niitäkin päiviä, kun ei vain huvita, mutta noin pääsääntöisesti pitäisi harrastuksen olla kuitenkin iloa tuova asia. Ja sellaista mulle tämä salilla käyminen oikeasti onkin. 

Tiedostan nuo edellä mainitut asiat ja sitten kuitenkin olen naama vääränä ja mieli mustana, kun rauta ei liiku entiseen malliin. Mulla ei aina nämä asiat siirry teoriasta käytäntöön... Mulla oli niin toiveikkaat odotukset loppuvuoden aikana kehittymisestä, että tämä takaisku tuntuu siksi nyt niin suurelta, vaikka eihän tämä nyt ole mitään vakavaa. Tavoitteet nyt vain siirtyy vähän eteenpäin kalenterissa.

Palasokeri

Aika pieniä on ihmisen muut murheet, jos siitä jaksaa märistä, että kyykky ei hetkellisesti kulje. Enköhän mä ole nyt ihan tarpeeksi prosessoinut tätä. Pystyn jo suhtautumaan tähän järkevämmin. :)

tiistai 18. marraskuuta 2014

Lapset osaa yllättää



Mun piti jo viikonloppuna hehkuttaa yhtä juttua, mutta ilmeisesti oli kova kiire postausta kirjoittaessa, kun unohdin. Lapset on todella taitavia kehonhallinnassa. Mun neljävuotias kummityttö yllätti tekemällä hienon maastavedon tuolla mun 16-kiloisella kahvakuulalla. Siis hienon maastavedon! Näytti siltä, että enemmänkin ois noussut, mutta ei toki yllytetty neitiä yrittämään, kun ehkä neljävuotiaan ei kuulu vielä testata mitään maksimeja. :P Mutta se nosto, siinä oli hyvä tekniikka ja koko homma näytti hyvältä, sujui ihan luonnostaan. Onks kaikki lapset noin huippuja vai onks mulla ihan superhuippu kummityttö? :)

(Ei enempää yllätyksiä lapsiin liittyen. Ei niin minkäänlaisia vauvauutisia.)

Toinenkin kiva yllätys oli, mutta se nyt ei liity lapsiin millään tavalla. Ihana Seidi teki postauksen lukemistaan blogeista ja siellä mun nimi on muiden joukossa. :) Tuntuu tosi hienolta tulla mainituksi tuollaisessa listauksessa, moni noista Seidin vinkkaamista blogeista on mulle entuudestaan tuttu ja kuuluu säännöllisesti seuraamiini blogeihin. :) Mielenkiintoisia uusia tuttavuuksia tuolla oli myös. 


lähde

Sunnuntaisen treenin jälkeen yläkroppa ei ole oirehtinut pahasti. Sen sijaan jalat on tuntuneet hyvällä tavalla kipeiltä (no se nyt ei ollut lainkaan yllättävää). Niissä olikin loppuviikolla sellaista ikävää liikkumattomuudesta johtuvaa jumittelua ja kipuilua... Eiköhän nuo koivet ole huomenna jo palautuneet sen verran, että taas voi kyykkäillä. Tänään on vielä huilipäivä.

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Back in business

Nopea kuulumispäivitys, tällä kertaa ei enää "yhyy olen kipeä" vaan "jee pääsin salille". :) 


Treeni oli vähän sellainen höntsäilytreeni. Tein kyykkyä, penkkiä ja kulmasoutua periaatteessa ohjelman mukaisesti 5 sarjaa 5 toistoa, mutta sarjapainot oli mitä oli. Yritin silmäillä treenivihosta, milloin viimeksi olen niin pienillä painoilla kyykännyt, ja pitikin aika kauas taaksepäin selata, jonnekin viime syksyyn... Ei sitten niin minkäänlaista voimaa tuntunut jaloissa olevan tallella. Penkissä olin henkisesti varautunut heiluttelemaan vaikka ihan vain pelkkää tankoa ees taas, mutta yllättäen yläkropan voimat ei olekaan romahtaneet niin pahasti. :) Oli se vähän tunnelmaa latistavaa tehdä ihan pikkupainoilla, vaikka olinkin iloinen siitä, että pääsin pitkästä aikaa salille.

Pitää nyt malttaa ottaa kevyt paluu punttien pariin. Kai ne voimat sieltä taas nousee sairastelua edeltävälle tasolle melko nopeastikin, näin mua lohduteltiin. Painokin tipahti melkein pari kiloa - eikä taatusti rasvasta. Kipeänä oleminen, ruokahaluttomuus ja liikkumattomuus ei varsinaisesti auta pitämään lihasmassaa yllä, mutta kyllähän suuri osa tuosta lähteneestä painosta on nesteitä. Kreatiinistakin oli samalla kolmen viikon tauko. Ruokahalu on onneksi nyt palannut. Nälkä, mikä ihana tunne, ja syöminen... <3

Illalla on ainakin vuorossa jalkojen rullailua, koska tahdon huomenna pystyä kävelemään. :D

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Pipi vieläkin...

lähde
 
Viikonloppuna oli jo tervehtyneempi olo ja erehdyin luulemaan, että tauti olisi lähes selätetty. Varovasti haaveilin palaavani alkuviikolla salillekin. Hiukan tukkoinen ja väsynyt olo oli, mutta kuitenkin jo vähän parempi. Joo, toiveajattelua, ekan antibioottikuurin loputtua olo meni heti paljon huonommaksi ja oli selvää, että ei ole kaikki kunnossa. Sainkin sitten vahvemmat antibiootit poskiontelotulehdukseen maanantaina. Pari päivää oli korkeaa kuumetta ja ruokakin maistui toooosi huonosti (kahden päivän saldona 2,5 banaania ja mandariini), mutta tänään oon jo pystynyt syömään hiukan enemmän ja kuume on poissa. Jospa tämä kuuri nyt sitten tepsisi pöpöihin. :) 

Nyt mua harmittaa se, että piti ensin kokeilla noita miedompia lääkkeitä, joista ei ollut apua. Olenko sairastanut yhden viikon turhaan sen takia? Oon syönyt maitohappobakteereja näiden kahden antibioottikuurin aikana. Ei maha silti ole tykännyt. Varmasti tuo tujumpi lääke jo yksinään on hyville suolistobakteereille huono asia, mutta se ei tilannetta ainakaan paranna, että alla on jo yksi antibioottikuuri. No eipä asialle mahda nyt mitään jälkikäteen. 

Oon viihdyttänyt itseäni katsomalla Netflixistä sellaisia sarjoja, joita ei muuten tulisi katsottua, ja joiden seuraamista ei haittaa, vaikka välillä nukahtelisi. Eilen meni yksi tuotantokausi RuPaul's Drag Race -sarjaa. Vois olla hauskaa saada oppia sarjaan osallistuneilta drag queeneilta korkokengillä kävelemisestä ja meikkaamisesta. :D Vastapainona tutustun tässä tätä tekstiä kirjoittaessani Foxilta tulevaan sarjaan nimeltä Paksut poliisit. Kaikkea sitä on. Ja näihin viitsii vain tälleen puolikuntoisena käyttää aikaa. Kaiken lisäksi rupesin miettimään, et mitä hittoa, näiden molempien ohjelmien miehillä on isommat tissit kuin mulla?! :D

Maanantaina lääkäri toppuutteli, että ei voi nyt vielä heti palata treenien pariin. Niin. Ei siinä maanantain olotilassa käynyt mielessäkään lähteä salille. Voi olla, että tämä treenitauko venyy muutaman viikon mittaiseksi nyt. Mut jos ehkä viikonloppuna jo kuitenkin... 

Mä oon varmaan jo unohtanut, mistä ovesta salille mennään sisälle ja miten päin ne kompressiosäärystimet kiskotaan jalkaan.

perjantai 7. marraskuuta 2014

Mikä voima, mitkä lihakset?

Mulla on flunssan takia ollut parin viikon treenitauko. Koska tää blogi on aika pitkälti treenipäiväkirjamainen, ei ole tullut kirjoiteltua mitään, ei oikein ollut mitään järkeviä aiheita mielessä kun pää on ollut täynnä räkää. Tai jos ei koko pää, niin poskiontelot ainakin. Ääni on sentään kohtalaisesti jo tullut takaisin monen päivän pihinän ja vinkumisen jälkeen. Vieläkään en oo niin terve, että suuntaisin salille ainakaan viikonlopun aikana, toivottavasti ensi viikolla jo kuitenkin. Päähän tässä hajoaa! Tulee melkein pieni kiukku, kun joku mainitsee salille lähtemisestä, vaikka eihän se muiden treenaaminen multa ole millään tavalla pois. :D Ärsyttää vain tämä tauko. Lisäksi lihakset on ihan jumissa ja olo on aika kankea.

Koska liikkuminen on parin kuluneen viikon aikana ollut pääasiassa luokkaa "jospa kulkisin taas tätä sohvan ja jääkaapin väliä", oon täysin vakuuttunut, että mun vähäisetkin lihakset on muuttuneet suoraan rasvakudokseksi. Sitä ajatusta voimistaa se, että kipeänä mun syömiset ei välttämättä pysy järkevänä vaan ruokahalun kadotessa syön sitä, mikä sattuu maittamaan, eli yleensä ei todellakaan mitään kanaa ja parsakaalia vaan suklaata. Oon mä jotain ruokaakin sentään syönyt. Ei vain ole nälkä eikä mikään oikein maistu. Ei se suklaakaan oikeasti ole miltään maistunut, mutta se suutuntuma ja ne mielikuvat... :D 

Mutta sen suklaan lisäksi oon syönyt "suklaavanukasta", joka kuulemma on ihan huijausta ("et sä ravintolassakaan olis tyytyväinen, jos tilaisit suklaavanukasta ja saisit tuota" "no olisinpas"), koska se ei ole vanukasta. Ohjeen olen keväällä bongannut netistä, varmaan jostakin blogista, ja nyt tällaisia samanlaisia on näkynyt useammassakin blogissa syksyn mittaan. Banaania, avokadoa, kookosmaitoa ja kaakaojauhetta (ja suklaaheraa, koska... no miksei) surautetaan blenderillä tai muulla vastaavalla soseeksi ja syödään. On hyvää.





Tosiaan mulla on kauhea hinku takaisin salille raudan pariin. Treeniä en voi jatkaa tietenkään siitä, mihin jäin, vaan pitäisi aluksi tehdä hiukan kevyempiä treenejä. Sitä vähän kauhulla odotankin, että kuinka paljon voimatasot on tästä kärsineet... :( Mä oon huono arvioimaan, paljonko sarjapainoja kannattaa keventää tai montako viikkoa taaksepäin mun pitää tuossa treeniohjelmassa palata, mutta eiköhän siihen saa neuvoa. Ja kroppahan siitä sopivasta keventelystä kertoo.


Lunta on jo kaikki tietty hehkuttaneet, mut minäkin haluun: eilen satoi lunta! Tänään se jo suli pois. Silti, lunta!



Hei joo, terveisiä Saksaan vielä, auf Wiedersehen! :)